tiistai 16. marraskuuta 2010

Kiitos vain, ei käy

                          



                                                
                                    Joskus aikoinaan vertasin ihmisten elämän kuvioita 
                                    armeija aikaiseen kenttä sulkeiseen, harjoitteluun. 

                                    Kun seisoi komennetavana yhdessä suorassa linjassa
                                    alikersantin edessä, muiden kanssa yhdessä rivissä,
                                    saimme kaikki saman käskyn, komennon yhtä aikaa.

                                    Komennoilla, jalalle vie, olalle vie, meni kaikki hyvin.
                                    Kun tuli muita komentoja joissa hieman juoksutettiin,
                                    kaikki olikin yhtäkkiä kaaosta, määräyksistä, käskyistä. 
                                    Mikään ei sujunut, kiire ja hätä tahtoi vallata mielen.

                                    Kun tusinan alokkaan seisoessa jännittäen edessäsi,
                                    annat samat komennot kaikille yhtaikaisesti, tapahtuu,
                                    ryhmä toimii. Muutaman eri suuntiin tapahtuneiden
                                    liikkeiden ansiosta, porukka hajaantui kuin kanalauma
                                    vaikka kaikki komennot annettiin heille täysin samana.

                                    Yksikään tai korkeintaan kaksi kolme oli likellä toisiaan
                                    muut hujan hajan eri ilmansuuntiin, vaikka loogisesti
                                    päätellen kaikkien olisi pitäny liikkua yhteisrintamana
                                    aina saman suuntaisesti samat liikkeet tehden, yhteis
                                    ryhmänä, aina sama yhteinen rintamasuunta säilyttäen.

                                    Pienellä harjoittelulla tämä alkoi sujumaan paremmin,
                                    kunnes oltiin sulkeis harjoitus kentän parhaimmistoa.
                                    Miksi parhaimmistoa. Kilpailutilanne asetelma on aina
                                    olemassaoleva, monissa ihmisten välisissä asioissa. 

                                    Aina on myös joku joka haluaa, tahtoo olla ykkönen.
                                    Näyttää pätevyytensä muihin nähden.
                                    Suoranaista kiitosta esimiestyöstä sai harvoin, eikä
                                    sitä työnkuvaukseen kuuluvana pidä liikaa odottaa. 
                                    Tämä kaikki on vain työnkuvaan kuuluvaa, edelletettyä
                                    käytöstä, siihen ryhtyneeltä tai määrätyltä vetäjältä.

                                    Rivissä edessäni seisovat  jakaantuivat enimmäkseen 
                                    puolet helposti ja nöyrästi totteleviin, muutama hieman
                                    nihkeästi suhtautuva, jokut hieman hitaammalla, olipa
                                    joukossa yksi hieman jäärempikin sekä yksi joka kaiken
                                    tahtoi aina tehdä toisin, pelkästä pirullisesta tahdostaan.

                                    Kaikki kuitenkin yksilöitä, joden kanssa pärjäsi hyvinkin
                                    vapaa ajalla. Eivät näistä läheskään kaikki saman huoneen
                                    asukit pärjänneet keskenään kinastelematta. Kistaa tuli.
                                    Aiheet niihin, sängyn tai kaapin siisteys, autot, siviilipaketit,
                                    vaimon ulkonäkö, nais sankaruus, saavutukset, ammatit
                                    moottoripyörät, ansiotulot, tienestit, tehty työ, loputon lista.
                                   
                                    Yksilön vapaus kuitenkin oli se jota kunnioitettiin, vaikka
                                    väliin nauratti, väliin vitutti, kun joutui niitä selvittäämään .
                                    Kun tilanteelle oli selkänsä kääntänyt, sen selkiydyttyä,
                                    saattoi tuosta kiistasta pienessä mielessään jopa nauttia.

                                    Kun siviilikypärä laitettiin päähän, ja lähdettiin siviiliin oli
                                    yhteys sun muut tiedot vaihdettu monien kanssa.
                                    Nimet komeilevat yhteiskuvan takana, ominkäsin kirjoitetut,
                                    tallella, muut yhteydet, lähes unohtuneena, aikaan kadoten.
                                             

2 kommenttia:

  1. Nuo armeijan jutut.... kivat jutut sinänsä:)

    Arja Korisevakin lauleskelee: Ystävyys.. on enemmän kuin lämmin läheisyys jne..............

    Käpykuvakivakuva. Kuusen kävyn siemenistä on muuten kova puute:)

    VastaaPoista
  2. Niin. kuka vanhoja, intinkään, juttuja muistaa....
    Mukavia sinänsä. Parasta oli haudata porukalla huovalla kantaen villakoiraa keskellä yötä, holhoavalla opastuksella, kaivaa normaali hauta, pLata nukkumaan.

    Ja kaikenaikaa oltiin hirmu kohteliaita. Kyllä kelpas. Aina meitä teititeltiin. Joka hetki, paikka.

    Käpypätkää näin telkkarista vilaukselta. On tullu keräiltyä, molempia, aikanaan.

    Niin. :)
    Raitanen tosin lauloi eroniaikaan, ja ystävyys on vain haave kaukainen...

    VastaaPoista