torstai 29. syyskuuta 2011

Yhteiselämää...

               

Suhde on kumppanuutta, liitto, eikä jokin peli, jossa on voittajia ja häviäjiä.

Kun suhteen vuorovaikutus muuttuu valtataisteluksi siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, voittajia ei ole.

Ne ihmiset, jotka tulevat elämäämme, ovat opettajia. He tulevat elämäämme auttaakseen meitä kasvamaan.


Valitettavasti me emme lapsina oppineet, että elämä on täynnä oppitunteja opittavakseen.
Sensijaan me opimme, että jos jotakin "pahaa" tapahtuu, se johtuu siitä, että me olemme pahoja tai olemme tehneet jotakin pahaa.

Meille opetettiin, että elämä on testi, jossa voimme epäonnistua, jos emme tee sitä "oikein". Ja niin me elämme pelon vallassa.

Yhden ollessa kykenevä läheisyyteen toinen pyrkii vetäytymään pois. Jos ensimmäinen muuttuu saavuttamattomaksi, toinen tulee takaisin ja pyytää saada tulla lähelle.

Kun ensimmäinen jälleen tulee kykeneväksi yhteyteen, toinen alkaa taas vetäytyä pois. Tämä tapahtuu, koska oma suhteemme itseemme ei ole parantunut.

Niin kauan kuin en rakasta itseäni, siinä, joka rakastaa minua, on oltava jotakin vikaa - jos joku ei rakasta minua, minun on osoitettava olevani arvokas voittamalla hänet takaisin.


Se, mikä läheisriippuvuudessa on niin raivostuttavaa, on sen salakavaluus,
voima ja se, miten se hallitsee meitä.

Ensin me huomaamme, että meillä on jokin käyttäytymistapa, jasitten haluamme yrittää välttää sitä kaikin keinoin - mutta itse asiassa annamme sairauden hallita meitä, koska me vain reagoimme omaan reaktioomme.

Niin kauan kuin me reagoimme - ja yritämme selvittää mikä on oikein ja mikä väärin - olemme kiinni läheisriippuvuuden sairaudessa.

Se, mikä on turhauttavaa ystävässäni, on se, että kun hän luotti sydämeensä, hän avasi sen minulle, mutta kun hän alkoi elää järjellään,hän antoi kaiken voimansa pelolle.

Hän alkoi reagoida pelosta omien haavojensa aiheuttamia reaktiota kohtaan. Hän oli kauhuissaan siitä, että tekisi virheen, tekisi jotakin väärin - tämä juuri on sairaus työssään meissä.

Ei ole virheitä, ainoastaan opetuksia - jotka ovat tuskallisia, mutta ei niin kauhean tuskallisia, jos emme syytä emmekä tuomitse itseämme.

Se, mikä tekee näistä opetuksista niin tuskallisia, on se häpeä, jonka sairautemme kaataa niskaamme.

Toisin sanoen: sairaus luo pelkoa loukatuksi tulemista kohtaan kunnes pelkäämme tosissamme loukatuksi tulemista

Mutta itse asiassa se, mikä on tuskallista, on se häpeä, jonka sairaus kaataa niskaamme.

Sen jälkeen kun olemme satuttaneet itsemme.
                                            - Texti: Net -
       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti